lauantai 26. marraskuuta 2011

Naskalihammas kertoo.

Ai naskalihammas? Kuka? Minäkö?

En ole.


Mä vaan nukun kiltisti.
En koskaan pure yhtään mitään.

En ainakaan tahallani.

Vähän korkeintaan maistan joskus jotain.

Mutta onneks mami ja isi ymmärtää. Mähän oon vasta pentu. Mut nyt mä jatkan haaveilua ruuasta. Heippa.

Koda

Koda kasvaa vauhdilla.

Tässä kuvassa on vielä lurppakorvat, mutta korvat  ovat nyt jo nousseet pystyyn.

 
Näin meillä nukutaan.

 
Välillä pojat tulevat näinkin hyvin toimeen. Kaverin vieressä on kiva nukkua.

 
Onko se koira vai rotta?

 
Koda on kova kokeilemaan kaikkea hampaillaan.


Energiaa riittää ja kaikki on Kodasta ihanaa.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Yllätys

Iloinen yllätys johon syksyllä aikaisemmin viittasin on saapunut.

                                                                  Simba sai kaverin!

                                                      Uusi pentu on rodultaan lancashire heeleri.

                                          Nimeksi tuli Koda. Pitihän leijonakuninkaan saada karhuveli :D

lauantai 12. marraskuuta 2011

Serpentiinin aukaisija

Työkaverini kertoi mielenkiintoisen asian lapsista. Saman kai voisi olettaa pätevän meihin aikuisiinkin.
 Lasten joukossa on aina yksi serpentiinin aukaisija.
 Serpentiinin aukaisija onnistuu löytämään jokaisesta lapsesta sen kummallisen vivun. Sen vivun, joka saa muutkin lapset käyttäytymään huonosti. 
 Serpentiinin aukaisija aukaisee serpentiinin ja levittää sitä ympäri ämpäri huonetta. Sitten hän seuraa vierestä mitä muut tekevät. Ja tekee päinvastoin.
 Hän saa kilteimmänkin lapsen kujeilemaan. Kokeilemaan rajojaan ja tekemään jotain mitä lapsi ei muuten tekisi.
 Jokainen meistä varmasti tuntee tämän tyypin. Tai on ainakin nähnyt hänet.
  Minusta ydinkysymys on se, miten me tähän serpentiinin avaajaan suhtaudumme.
 Lähdemmekö hänen peliin mukaansa ja teemme mitä hän olettaa.
 Lähdemmekö hänen kanssaan tekemään kujeita? Vai kiellämmekö ja katsomme häntä suurennuslasin kanssa?
 Juuri katsominen on minusta tärkeää.
 Miten me tämän lapsen näemme?
 Katsommeko häntä kirkkain silmin? Muistelematta aiempia tempauksia?
 Tarkastelemmeko häntä ja hänen tekemisiään aivan läheltä?
Vai osaammeko katsoa niin kuin asia oikeasti on?
 Onko katseemme epätarkka ja jotain jää näkemättä? 
Vai oletammeko aina pahinta? Muistelemmeko aina vanhoja ja teemme oletuksia?
Osaammeko huomata mikä liittyy mihin? Ja millä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa?
Vai näemmekö kaiken jo liian tarkasti? Niin, ettemme enää uskalla toimia.
Miten meidän tulisi oikeastaan tällaisiin lapsiin suhtautua? Katsoa kaukoputkella vai suurennuslasilla? Vai ihan vain omilla silmillä?
En osaa antaa vastauksia. En tiedä.
Mutta sen tiedän, että näkökulmien vaihtelu tekee hyvää meille kaikille.
 

lauantai 5. marraskuuta 2011

Niin kuin silloin ennen

 Kaivelin koneelta joskus monta vuotta sitten otettuja kuvia. Muistelin menneitä ja hörpin glögiä.





keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Hämärässä hiljaisuus häkellyttää

On jännää miten tippuvat tavarat osuvat aina samaan varpaaseen.

On masentavaa, kun sinä olet koiralenkillä se innokkaampi lenkkeilijä.
On ihanaa juoda glögiä ja käpertyä viltin alle
Tänään muistelin ruokatunnilla ala-astetta. Mansikkarahkavaahto palautti mieleen ala-asteen ruokalan, muovilautaset ja "teräsmukit".
Elämä rullaa eteenpäin. Välillä on hyvä pysähtyä miettimään missä menee, ennen kuin heittäytyy taas mukaan.


Kuvat: vanhoja Joensuu kuvia.