Serpentiinin aukaisija

Työkaverini kertoi mielenkiintoisen asian lapsista. Saman kai voisi olettaa pätevän meihin aikuisiinkin.

 Lasten joukossa on aina yksi serpentiinin aukaisija.

 Serpentiinin aukaisija onnistuu löytämään jokaisesta lapsesta sen kummallisen vivun. Sen vivun, joka saa muutkin lapset käyttäytymään huonosti. 

 Serpentiinin aukaisija aukaisee serpentiinin ja levittää sitä ympäri ämpäri huonetta. Sitten hän seuraa vierestä mitä muut tekevät. Ja tekee päinvastoin.

 Hän saa kilteimmänkin lapsen kujeilemaan. Kokeilemaan rajojaan ja tekemään jotain mitä lapsi ei muuten tekisi.

 Jokainen meistä varmasti tuntee tämän tyypin. Tai on ainakin nähnyt hänet.

  Minusta ydinkysymys on se, miten me tähän serpentiinin avaajaan suhtaudumme.

 Lähdemmekö hänen peliin mukaansa ja teemme mitä hän olettaa.

 Lähdemmekö hänen kanssaan tekemään kujeita? Vai kiellämmekö ja katsomme häntä suurennuslasin kanssa?

 Juuri katsominen on minusta tärkeää.

 Miten me tämän lapsen näemme?

 Katsommeko häntä kirkkain silmin? Muistelematta aiempia tempauksia?

 Tarkastelemmeko häntä ja hänen tekemisiään aivan läheltä?

Vai osaammeko katsoa niin kuin asia oikeasti on?

 Onko katseemme epätarkka ja jotain jää näkemättä? 

Vai oletammeko aina pahinta? Muistelemmeko aina vanhoja ja teemme oletuksia?

Osaammeko huomata mikä liittyy mihin? Ja millä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa?

Vai näemmekö kaiken jo liian tarkasti? Niin, ettemme enää uskalla toimia.

Miten meidän tulisi oikeastaan tällaisiin lapsiin suhtautua? Katsoa kaukoputkella vai suurennuslasilla? Vai ihan vain omilla silmillä?

En osaa antaa vastauksia. En tiedä.

Mutta sen tiedän, että näkökulmien vaihtelu tekee hyvää meille kaikille.