Vaeltavat kengät jo kuudetta vuotta

Selailin eilen pitkästä aikaa vanhoja valokuvia ja tajusin, että himpura vieköön olen kuvaillut jalkojani jo ainakin kuusi vuotta. Vaeltavat kengät ovat tehneet matkaansa jo iäisyyden.

Kaikki sai alkunsa eräästä kouluprojektista, johon räpsin kuvia. Halusin ottaa kuvia itsestäni, mutten naamastani. Joten niinpä räpsäsin kuvia jaloistani. Ja siitä se sitten jäi.

Näihin kuviin liittyy niin paljon muistoja. On myös ollut hauska katsella kuvia vanhoista rakkaista kengistä, joita ei enää ole.

Kuvia oli valtavasti. Koitin napsia kollaasiin mukaan joitain rakkaimpia ja ikimuistoisimpia. Lasten myötä vaeltavat kengät on saanut ihan uuden ulottuvuuden. Nykyään yhä useammin kuvista löytyy myös pojan kengät.

Nykyään tuntuu, että jalkakuvista on tullut jo jonkimoinen trendi. Niitä ottaa kaikki.

Nykyään kuvailu on ottanut taas uuden ulottuvuuden. Äly kotiutui viimein meikäläisellekin ja nykyään meikäläinen löytyy instagramista -> http://instagram.com/o.nnu  Kuvia ei vielä oo paljoo, mutta eiköhän se tästä, kun alkukankeudesta päästään. Vinkatkaahan oma instatilinne kommenttilootassa!

On taas aika hyasinttien

Joulunaikaan meillä pauhaa Jouluradio keittiössä ja lapsikin on oppinut jo laulamaan tiptaptiptap. Olen varsin huonolla menestyksellä onnistunut löytämään hyviä joululevyjä, joten olenkin tyytynyt jouluradion kuunteluun. Yleensä sieltä soi kaikkia tuttuja lauluja, mutta viime päivinä on vastaan tullut muutama uusi laulu, jotka ovat kolahtaneet ja kovaa. Olen pysähtynyt kuuntelemaan ja nieleskellyt kyyneliä.

 "On taas aika hyasinttien
usko pois sua, äiti, aattelen
sinä siellä, minä täällä jossakin
sanoinko koskaan että sua rakastin "

 Joulu on niin haikeaa aikaa. Kaikki ne lapsuuden muistot palaavat aina mieleen. Kuinka äidin kanssa leivottiin pipareita, cd-soittimessa soi se sama vanha joululevy ja kaikki lauloivat mukana. Iltaisin juotiin teetä ja mietittiin mitä haluttaisiin joululahjaksi. Yhdessä paketoitiin lahjoja ja meikäläiselle jäi usein se nauhan käkertäminen. Jouluaatot sujuivat vaihtelevalla menestyksellä, mutta useimmiten samalla kaavalla. Tärkeää oli käydä haudoilla. Yhdessä ihasteltiin kynttilöitä. Varsinkin sitä yhtenä jouluna järjestettyä kynttilämeritempausta. Joulusaunassa hiljennyttiin omiin aatoksiin. Ruokapöydässä notkuivat monenlaiset ei niin jouluiset herkut, koska me lapset emme pitäneet oikeen mistään jouluruuasta. Yhdessä katseltiin telkkaria ja ainakin lumiukko oli nähtävä.

 Kuka kulkee näin yksinään kalmistoon?
Kuka yksin näin kylmässä on?
Pieni lapsonen vain,
joka näin kiiruhtain
jälleen kynttilän haudalle tuo.
Paikka hiljainen on,
tumma liikkumaton.
Äidin haudalle valon hän suo.

Liekin niin häilyvän
tuo hauta rakkaimman hetkeksi saa.
Sitä katsovi silmin niin kaipaavin,
sitä katsoo ja taas odottaa.
Koska joulun hän saa,
koska voi naurahtaa
kera muiden taas kuin ennenkin?
Mutta niin hiljainen,
koti yksinäisten,
on kuin puuttuisi siunaus sen."

Jouluisin muistelen äitini viimeistä joulua. Miten sitkeä mimmi hän olikaan, kun jaksoi vielä jouluun asti. Olihan sitä joulusaunaan päästävä, niin kuin äitini sanoi. Olen onnellinen, kun voin jakaa nämä muistot mieheni kanssa ja voimme yhdessä nauraen muistella äitini hassuja juttuja. Kerron lapsille heidän toisesta mummustaan, joka istuu tuolla pilven reunalla ja vilkuttaa heille.
Voi äiti, minulla on sinua niin ikävä<3