Ensilunta ihastelin vauvan kanssa ikkunasta. Muutamia päiviä myöhemmin ilokseni aamulla oli lunta maassa.
Olen huomannut itsessäni ehkä hieman huolestuttavan uuden piirteen. Minä pidän lumesta. Hihkun innosta, kun ensilumi sataa. Suren, kun se sulaa. Odotan niitä aurinkoisia ja lumisia päiviä innolla. Olen jo monet kerrat toivonut, että sataisipa sitä lunta ja pian.
Olen myös ehkä alkanut pikkuhiljaa sietämään loskakelejä paremmin. Syytän tästä uudesta ilmiöstä nykyistä koiraani. Entinen koira ei mennyt ulos jos satoi. Se kiersi lätäköt kaukaa. Nykyinen koira vaatii pitkät lenkit olipa sää millainen tahansa. Ja koira välillä jopa nauttii sateella lenkkeilystä. Se tykkää loikkia lätäköihin ja juosta sateessa (ja niin tykkään minäkin).
Olisikohan tämä se kuuluisa 25-vuoden kriisi? Hmm..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti