Olen viime aikoina taas yrittänyt katsella ohjelmia ja vetäytynyt pois kirjojen imusta. Ja kerta toisensa jälkeen huomaan kysyväni, miksi me ihmiset teemme yksinkertaisista asioista niin vaikeita?
Hyvänä esimerkkinä on rakkaus. Ah tuo elämän perusasia. Miksi se tuntuu olevan kaikille niin vaikeaa? Eikö se riitä, että rakastaa ja saa vastarakkautta?
Kummastelen ihmisten pohdintoja siitä uskaltavatko he ottaa toisen ihmisen elämäänsä ja heidän kauhua olla epävarmassa tilanteessa. Eikö epävarmuus lopulta ole se mikä luo varmuutta? Vai onko ainainen tuttuuteen tuudittautuminen paras vaihtoehto maailmassa missä mikään ei ole varmaa? Eikö vain hyväksymällä toisen ihmisen omaan elämääsi ole ainoa keino saada rakkautta? Kuka pystyy muka ottamaan, muttei antamaan?
Ja silti pohtiessani näitä asioita ja niiden turhamaisuutta ymmärrän mistä on kyse. Ymmärrän miksi he miettivät sellaisia, mutta joku pieni ääni sisälläni silti kapinoi.
Mutta onko loppupeleissä tässäkin vain kyse siitä, että emme näe eteemme ennen kuin törmäämme siihen? Onko liian vaikea nähdä eteensä, kun vain koko ajan tuijottaa kaukaisuuteen?Onko kaukomaan kuvat häikäisseet meidät niin ettemme enää tiedä mikä on mitäkin?
Vai pitäisikö vain tarttua Sinkkuelämää Mirandan ohjeeseen, että "there are no mix messages" vaimitensenytmeni?
En tiedä. Enkä osaa antaa edes vastauksia. Huutelen teekupin reunalta epämääräisiä ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti