Kenenkään elämä ei ole täydellistä

Lukioikäisenä kuvittelin, että kaikkien muiden elämä on paljon helpompaa. Säälin itseäni, perhettäni: miksi meidän perheessä pitää olla näitä hankaluuksia?

Manasin luokkakaverini syvimpään mustaan aukkoon, kun he valittivat poikaystävistään tai siitä, että saivat luvan muuttaa kaupunkimökilleen asumaan ja nyt heidän pitäisi itse alkaa tehdä lumityöt.

Muiden ongelmat tuntuivat niin vähäpätöisiltä ja pieniltä.

Muistan eräänkin kerran istuessani äitin kanssa sairaalassa. Juttelimme elämästä. Kerroin äitille miten joskus mietin miksi juuri minun äidille piti tulla tällaista. Miksei vaikka tuolle naiselle, joka istuu meitä vastapäätä. Itkimme ja nauroimme.

Näin vanhempana ja viisaampana olen ymmärtäny, ettei kenenkään elämä ole täydellistä. Kaikilla on vaikeaa. Joidenkin ongelmat ovat pienempiä ja joidenkin suurempia.

Sillä miten suuri ongelma, harmi, vastoinkäyminen on, ei ole merkitystä.

Merkitystä on sillä miten sinä opit selviämään niistä.

Suuret vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä. Ne ajavat meidät kuilun reunalle, jolloin voit valita selviätkö siitä vai et. Jos selviät, olet entistä vahvempi.

Minä en olisi tässä, en olisi se kuka olen, jos en olisi kokenut kaikkia niitä vastoinkäymisiä mitä elämä on eteeni heittänyt. Kaikki ne ovat saaneet minut uskomaan elämään, arvostamaan sitä. Minulla on syvä luottamus siihen, että asioilla on tapana järjestyä ja sisulla mennään läpi vaikka mustan kiven.

En olisi tässä ilman niitä kaikkia vaikeita asioita. Minun piti käydä ne kaikki läpi. Jollekin toiselle riittää, että hän suree pienempiä asioita. Silti hänen ongelmansa voivat tuntua yhtä isoilta kuin minun.

 Kenenkään elämä ei ole täydellistä. Kaikki kokee vastoinkäymisiä. Hyvän elämän, onnellisuuden mittarina voisikin pitää sitä, miten hyvin niistä hankaluuksista selviää.